Pelottaa se ajatuskin

Musta tuntuu, että tästä lukuvuodesta on tulossa ihan hirveä. Esitelmiä. Esitelmiä köksän tunnille, englannin tunnille, ehkä myös maantiedon ja biologian tunnille. Vielä kuukausi sitten nautein koulusta, nykyään en haluaisi nousta enää sängystä ja pienetkin asiat väsyttävät. 

Millaista se on?

Sydämesi takoo kuin viimeistä päivää aina kun joudut muiden ihmisten eteen. Koitat rauhoittua muttet voi ja muutamassa sekunnissa huomaat jo hien valuvan pitkin otsaasi. Koulutunneilla lasket ihmisten ja kappaleiden määriä, jotta tiedät milloin joudut lukemaan ja olet valmistautunut siihen. Luet tekstin läpi yhä uudelleen ja uudelleen varmistuaksesi siitä, ettet tee virheitä kun vuorosi tulee, mutta silti rukoilet ettei sinun tarvi avata suutasi. Tunnet olosi niin helpottuneeksi, aivan kuin olisit selvinnyt maailmanlopusta kun et joutunutkaan esittelemään lukutaitojasi vaikka osaat lukea varmaan paremmin kuin koko luokkasi.

Millaista on, kun sinulla ei ole ketään kenelle puhua. Isään ei syystä tai toisesta ole yhteyttä, äidille et halua puhua. Ystäviä ei tunnu olevan ja vietät vapaa-ajat kotona. Koulun välitunnit juokset muiden perässä, koska et halua olla yksin tai piiloudut vessaan, jossa tunnet olosi turvallisemmaksi kuin koulun käytävillä uteliaiden katseiden edessä. Ainoa turvallinen tunne on silloin, kun olet yksin. Jopa tuttujen ihmisten läsnäolo saa sinut tuntemaan olosi turvattomaksi.
Päiväsaikaan ei tule kuuloonkaan lähteä yksin ulos asunnosta. Et halua kenenkään näkevän sinua yksin. Koirankin kanssa lähdet mieluiten ulos vain illalla, kun kukaan ei ole sinua näkemässä. Muuten käyt viemässä sen vain pikaisesti talon pihalla vaikka se olisikin kiellettyä tai pahimmillaan piileskelet rappukäytävässä, jotta äitisi luulee sinun käyneen lenkillä.

Tiedätkö millaista on olla yksin?
               - Minä tiedän.